perjantai 1. huhtikuuta 2016

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes aloitti kirjallisessa harrastuksessani ikään kuin uuden sivun. Olen kiertänyt varmaan parikymmentä vuotta kirjastojen  romantiikkahyllyt kaukaa, jos ei oteta huomioon Kaari Utrion vuosittain yhdellä kirjalla lisääntyvää tuotantoa.

En muista, miksi aikanaan lakkasin kiinnostumasta romanttisista kirjoista. Joko ne olivat liian stereotyyppisiä, omat pesänrakennuspuuhani olivat takanapäin ja minä olin vankasti parisuhteessa ja äidin roolissa, tai sitten ihmissuhdekuvaukset eivät muuten vain enää koukuttaneet tarpeeksi. 

Täytyy myöntää, että kun on itse viisikymppinen, oman tyttären ikäisten, pari-kolmekymppisten nykynaisten elämää kuvaavien kirjojen lukeminen nolottaa, vaikka ne antavat hyvän vertailupohjan omaan nuoruuteen ja sen kiemuroihin. Kun tästä nolostuksesta pääsee yli, Jojo Moyeskin osoittautuu tunteisiin vetoavaksi kirjailijaksi.

Kerro minulle jotain hyvää -kirja kertoo muuttumistarinan. Kirjan päähenkilö, tarjoilijan työstä työttömäksi jäänyt nuori Lou pestataan hoitamaan neliraajahalvautunutta, pyörätuoliin sidottua Williä, jonka aiempi elämä on perustunut hyvään asemaan, menestykseen, kauniisiin tyttöystäviin ja extreme -harrastuksiin. Onnettomuus on kuitenkin muuttanut kaiken. Alun takkuilun jälkeen Lou ja kyyninen Will, joiden kohtaaminen ja tutustuminen olisi ennen Willin sairastumista ollut varsin epätodennäköistä,  lähentyvät. 

Lou aloittaa sinnikkään kampanjan saada Willin elämänhalu takaisin. Will puolestaan antaa jotain ajattelemisen aihetta Loulle, joka tuntuu jumiutuneen omiin kuvioihin omistautuneeseen poikaystäväänsä ja elämäänsä, josta puuttuu kunnianhimoa ja tavoitteita. Muina henkilöhahmoina toimivat Willin miespuolinen avustaja, kummankin vanhemmat, joista varsinkin Willin äiti haluaa ohjata ja vaikuttaa Willin valintoihin. 

Kirjan aikana kumpikin päähenkilö muuttuu, eritoten Lou. Loun rakkaus Williä kohtaan on liikuttavaa. Ympäristön suvaitsemattomuus ja asenteet suututtavat. Kirja saa lukijan miettimään, millainen elämä on arvokasta ja mikä on ihmisen oikeus puuttua sen kestoon.

Kyyneleiltä ei voi välttyä, mikä on yksi hyvän kirjan mittareista. 

Jojo siis vaikutti siihen, että laajensin minulle kotoisemman historiallisen kirjallisuuden lokeroa nykynaisen romantiikan suuntaan. Se täytyy vielä sanoa, että arvelen minun ikäisilleni naisille kohdennettujen romanttisten tarinoiden olevan eri tavalla kirjoitettuja. Vaikka näissä tarinoissa sankarittaret olisivat iältään nuoria, on heillä niissä Jane Austenin tyyliin ikään kuin vanhemman naisen kypsemmät ajatukset ja mielenlaatu, ja kaikki pirskahtelu, elämäni sinkkuna -mokailu ja yhden yön erhepolut loistavat poissaolollaan. Tässä ikänaisen romantiikkagenressä on vaarana se, että kirjat jäävät liian kilteiksi, suhteet vähäjännitteisiksi eikä siloteltuihin mieshahmoihin rakastu, kuten parhaimmissa romanttisissa kirjoissa tapahtuu.


Jojo Moyes siis menettelee, ja aion lukea häntä vastedeskin. Turha varmaan sanoakaan, mutta pidän silti Jane Austenista enemmän. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti