Lisa R. Jones: Ihosi alla

E.L. James keksi hyvän Fifty Shades -reseptin, ja muut seuraavat perässä kopioiden siitä omaan soppaansa ne maukkaimmat osat. Dominoivat miehet, synkät salaisuudet, menneisyyden traumat, halu aiheuttaa seksuaalista kipua ja melkein pakkomielteinen rakkaus. Siltä tuntui, kun aloitin Jonesin Ihosi alla -kirjan, samoin kävi kun luin ensimmäisen osan Sylvia Dayn Crossfire -sarjasta.

No, en valita. Haluan viihtyä. 

Jonesin kirjan alku on kyllä aika pitkäpiimäistä johdattelua varsinaiseen aiheeseen. Meinasin jo jättää kirjan kesken mutta koska olen tottunut siihen, että moni kirja paranee merkittävästi alun jälkeen, päätin antaa Jonesille mahdollisuuden. 

Ihosi alla -kirjan päähenkilönä on lahjakas taiteentuntija mutta tavalliseksi opettajaksi päätynyt Sara, jonka ystävä Ella on saanut haltuunsa tuntemattoman Rebeccan pakkomyydyn irtaimiston ja sieltä löytyneet eroottiset päiväkirjat. Ella karkaa epäilyksiä herättävän, Saralle tuntemattoman miehen kanssa lemmenlomalle, ja jättää varaston päiväkirjoineen Saran hoidettavaksi.

Sara päätyy lukemaan päiväkirjoja. Rivien välistä on luettavissa, että Rebecca on varsin rikkinäinen nainen, ehkä jopa hyväksikäytetty. Mies, jota hän kuvaa, herättää niin ikään epäilyksiä.  Sara saa päähänsä alkaa etsiä Rebeccaa, ja päätyy etsinnöissään taidegalleriaan, jossa Rebecca on työskennellyt. Osoittautuu, että päiväkirjojen Rebecca on kadonnut.

Rebeccan ja Saran kohtalot tuntuvat kietoutuvan toisiinsa. Siitä ilmeisesti kirjan nimikin, Ihosi alla. Sara saa kesälomansa ajaksi Rebecalle kuuluneen pestin galleriasta, jonne gallerian omistaja Mark hänet palkkaa. Sara joutuu kontrollifriikin Markin testaamaksi ja arvoituksellisten pelien kohteeksi, minkä hinnan Sara on kuitenkin valmis maksamaan, koska työ on juuri sitä, mihin hänet on koulutettu ja mitä hän haluaa tehdä. Saran kohtelusta ei pidä ollenkaan häneen silmänsä iskenyt taiteilija nimeltään Chris, jolla on näyttely galleriassa ja jolla tuntuu olevan jotain hampaankolossa Markia kohtaan. Ja kumpikin mies on tietysti komea, rikas ja kuuluisa, kuinkas muuten. Mitäpä kukaan nainen tekisikään rumilla  tyhjätaskuilla.

Kysymys kuuluu, onko jompi kumpi miehistä Rebeccan päiväkirjoissa esiintyvä mies? Hui, miten vaarallista mutta kiehtovaa ...

Kirjan toinen puoli kertookin sitten eroottisesta suhteesta, johon Sara päätyy. Rebeccan katoaminen jää hetkeksi taustalle. Osoittautuu, että kaikilla on menneisyydessä omat salaisuutensa, joita kirjan ensimmäinen osa alkaa pikku hiljaa kuoria esiin.  Ihan hyvä ratkaisu ja pitää mielenkiinnon yllä. 

Saran suhteilun on tarkoitus olla vain hauskan pitämistä, hetkessä elämistä. Tietysti Jones antaa siellä täällä vihjeitä, että muuhunkin olisi eväitä. Onko se niin, että tällaisia kirjoja ahmivan naisen perimmäinen vaisto tulee täydelleen ravituksi vain sellaisista miespuolisista henkilöhahmoista, joista on pysyväksi kumppaniksi?  Kyllä se taitaa olla näin, vaikka miehiset vaistot saattavat ohjata juuri vastakkaisiin fantasioihin. 

Aivan kirjan viime metreillä myös Rebeccan katoaminen saa jälleen roolia. Jones on rakentanut Ihosi alla -kirjan loppuun tuskastuttavia koukkuja. Alussa asetetut arvoitukset jäävät ratkaisuja vaille ja jotain vaarallista on tapahtumassa, mutta mitä. Mitä Ellalle kuuluu? Onko Saran taustoissa vielä jotain ratkottavaa? Mikä on tehnyt miehistä niin arvoituksellisia? Missä on Rebecca? Miten Sara rakkauselämän käy?

Nämä koukut pakottavat tietenkin minut poimimaan sarjan seuraavan kirjan lukujonooni.

Samasta kirjasta löytyy ajatuksia blogeista Lukunurkka ja Kirjamaailma.

E.L. James: Fifty Shades - Sidottu

E.L. Jamesin Fifty Shades on ensimmäinen eroottinen kirja, johon olen tarttunut. Siis ikinä, voitteko kuvitella. Eroottisimmat kirjat, joita olen lukenut ennen tätä, ovat olleet Kaari Utrion kirjoittamia. Nykyään romanttisiksi luokiteltuja Utrion kirjoja oma äitini pitää pornona ja oman sukupolveni edustajat ehkä hiukan alentavasti ilmaistuna, rouvaspornona.

Uusi sukupolvi, uudet standardit. En tiedä, mitä äitini sanoisi lajista, jota Sidottu edustaa. En kyllä aio kysyäkään.

No, moraalisen alkusaarnan jälkeen päästäänkin sitten asiaan. Vaikka minua nolotti E.L. Jamesin kirjan lukeminen, se imaisi minut maailmaansa kuin pesusieni irtoveden. Ostin Sidotun lomamatkalukemisekseni, ajatuksena että auringossa loikoilun ja meressä pulahtelun lomassa kääntelisin siitä uteliaisuuttani muutaman sivun. Toisin kävi. Kun poimin kirjan käteeni 12 tunnin lennon puolessa välissä, luin sitä putkeen pakollisia tarjoilutaukoja ja vessakäyntejä lukuun ottamatta koko loppulennon. Jessus sentään! Kirja ei päästänyt otteestaan.

Sidottu edustaa juuri sitä, mitä olen kirjoilta hakenut. Kirjan ei tarvitse olla täydellisesti kirjoitettu, ilmaisujen ja kappalejakojen oikeaoppisia tai muuta vastaavaa. Ollakseen hyvä kirjan pitää iskeä suoraan tunnesuoneen tavalla, jota mikään kirja ei ole ennen sitä tehnyt, ehkä siinä sivussa hipaista analyyttistä järkinappulaa, mutta vain nimeksi. Sidottu teki juuri sen.

Sidottu kertoo opiskelujensa loppuvaiheessa olevasta Anastasiasta ja nuoresta iästään huolimatta pitkälle businessmaailmassa päässeestä sikarikkaasta Christianista, jotka tapaavat, kun Anastasia käy haastattelemassa Christiania tämän työstä. Heti alussa Christian osoittautuu kontrollifriikiksi mieheksi, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi. 

Tapaaminen varsin viattomalta, jopa kömpelöltä vaikuttavan Anastasian kanssa jää vaivaamaan Christiania siinä määrin, että tämä tutkii Anastasian taustat ja jäljittää tämän keinoilla, joita vain hänen asemassaan oleva mies pystyy, ja menee tapaamaan Anastasiaa tämän työpaikalle. Siitä alkaa tarina, jossa näyttelevät osaa Christianin sadomasokistiset eroottiset mieltymykset leikkihuoneineen ja -välineineen. Christian motiivina tutustua Anastasiaan on aluksi seksi, koska hän haluaisi tehdä Anastasiasta monen muun naisen tapaan eroottisen palvelijansa ja toimia itse herrana. Anastasia kuitenkin epäröi.

Christianilla on ollut rankka lapsuus ja sen aiheuttamana traumoja, jotka vaikuttavat Christianin suhtautumiseen naisiin ja joiden takia hän käy terapiassa. Christian on mies, joka ei seurustele perinteiseen tapaan julkisesti, ei vie naisiaan vanhempiaan tapaamaan, ei anna naisen koskea itseään vapaasti, ei vietä vapaa-aikaansa naistensa kanssa lukuun ottamatta seksiä, jonka senkin on oltava Christianin mieltymysten mukaista. Christian nukkuu vain yksinään ja tekee kirjallisia vaitiolo- ja seksisopimuksia naisten kanssa, jos aikoo näiden kanssa suhteeseen.

Vaikka suhde eroottiseksi rakkaussuhteeksi päätyykin, Anastasia ei ole valmis suorilta käsin allekirjoittamaan kaikkia Christianin ajatuksia. Pikku hiljaa Christian on Anastasian takia valmis  tekemään poikkeuksia sääntöihin, joita hän luonut ihmissuhteilleen. Hän hyväksyy jossain määrin myös Anastasian puntaroinnin.  Christian vie Anastasian tapaamaan perheettään, Christian suostuu nukkumaan Anastasian vieressä tai Christian ottaa Anastasian mukaan harrastuksiinsa. Jotain on kuitenkin, mistä Christian ei halua luopua. Anastasia ei purematta niele Christianin halua hallita kaikkea ympärillään, ja tästä aiheutuu tietysti hierrettä heidän suhteeseensa.

Christianin pimeys vastaan Anastasian viattomuus ja ns. normaalius.  Miten käy? Kestääkö suhde, pystyykö Anastasia auttamaan Christiania tämän synkimpien salaisuuksien kanssa? Sitä saa lukija seurata Sidotun jälkeen vielä kahden kirjan verran. 

Graeme Simsion: Vaimotesti

Harva kirja on irrottanut minulta sellaiset naurukohtaukset kuin Graeme Simsonin Vaimotesti. Olkoonkin, että varmasti on olemassa henkilöitä, joita autismin esittäminen humoristisessa valossa loukkaa, tämän kirjan parasta antia ovat ne koomiset tilanteet, joihin ilmiselvän autistinen päähenkilö, genetiikan professori Don Tillman joutuu yrittäessään etsiä itselleen vaimoa. Don Tillmanin älykkyydestä, ilmiömäisestä omaksumiskyvystä ja muistista on etua työelämässä mutta naisten kanssa se ei edistä Donia ensimmäisiä treffejä pidemmälle, koska häneltä puuttuvat sosiaaliseen elämään tarvittavat tunnetaidot.

Päätökset tehdään - ainakin niin väitetään - puhtaasti faktojen perusteella. Tarina kuvaa sitä, miten hyvin pelkkä järkeen ja tieteen menetelmiin nojaaminen onnistuu, kun puhutaan ihmissuhteista. Don saa loistoidean. Hän päättää etsiä itselleen täydellisen vaimon laatimalla testikaavakkeen, jonka täyttäneiden ja oikein vastanneiden naisten joukosta hän löytäisi itselleen täydellisen kumppanin.

Kuten saattaakin arvata, täydellisen naisen hakuun tulee monta mutkaa. Ehdokkaita ei juuri pyöri nurkissa. Suurin mutka on kuitenkin baarimikko Rosie, jonka Donin ystävä Gene usuttaa tapaamaan Donia mutta joka on kaikkea muuta kuin Donin laatimien kriteereiden mukainen täydellinen kumppani. Jostain syystä Rosie kuitenkin saa Donissa aikaan eriasteista häiriitymistä ja tunteiden ylikuormittumista, kuten hän itse asian ilmaisee.

Donin elämää ohjaavat aikataulut ja henkilökohtaiset  projektit. Vaikka kirjan nimi on Vaimotesti, kirja kertoo pääosin isäprojektista, jonka Don käynnistää Rosien kanssa, jolla ei ole varmuutta isänsä henkilöllisyydestä. Sen sijaan Rosiella on tieto kurssijuhlasta, jossa Rosie sai alkunsa. Ja isäkandidaatteja tietysti on kymmeniä mutta Donin osaamisella yhdistettynä Rosien puhujanlahjoihin kaksikko käynnistää isänhaun. Rosien isäprojekti vie Donin ja Rosien paikasta, maasta ja tilanteesta toiseen, joissa on tavoitteena isäkandidaattien DNA-näytteen otto tavalla tai toisella.

Kestää aikansa, ennen kuin Don, jolla on opettelemista sosiaalisissa käytösnormeissa, pääsee omassa vaimoprojektissaan alkua pidemmälle. 

Nicholas Sparks: Valinta

Ennen tarttumistani Nicholas Sparksin kirjaan Valinta olin nähnyt kaksi hänen kirjoihinsa perustuvaa elokuvaa, Safe Haven ja Kuuntele vain muistojasi. Varsinaisia kirjoja en ollut lukenut. Elokuvat tuntuivat sopivan minulle, mukavasti yllätyksiä ja ajattelemisenkin aihetta, joten ne innoittivat minut poimimaan Sparksin kirjat lukulistalleni löydettyäni romantiikkagenren uudelleen.

Olin juuri lukenut lomalukemisinani E.L.Jamesin kohutun Fifty Shades of Gray. Verratuna E.L.Jamesiin Nicholas Sparksin tyyli kirjoittaa rakkaustarina on kuin rinnastaisi 15 denierin Stay Upit ja villasukat. Kummallakin omat etunsa ja käyttötarkoituksensa mutta kokemuksen jälkeen en luopuisi kummastakaan.

Siinä missä E.L.Jamesin erottinen ilotulitus ja traumaattinen päähenkilö saa veren mukavasti kohisemaan, Sparksin melkein arkinen rakkaustarinatyyli pitelee lukijaa pehmoisessa nojatuolisylissään. Kirjan päähenkilöinä ovat noin kolmekymppiset, pikkukaupungissa asuvat naapurukset Travis ja Gabby, jotka tutustuvat hieman onnettomissa merkeissä, kun Gabby saa päähänsä, että Travisin koira on laittanut hänen koiransa tiineeksi, ja Gabby tulee kiukuspäissään Travisin ovelle. Travis ei kuitenkaan tästä heti säikähdä, onneksi.

Pystyn mielessäni rakentamaan Travisin leppoisan poikamiestyypin ystäväpiireineen ja siskoineen, Gabbyn persoonasta en saa niinkään luotua selkeää kuvaa. Melkoisen tavallista naista kirjailija lienee hänellä hakenut. Mutta epätarkkuus ei juurikaan lukemistahtia haittaa.

Pikku hiljaa Gabby antaa Travisin ujuttaa itsensä tämän elämään.

Kirjailija on kerrostanut kirjaansa valintoja monessa mielessä. Gabbyllä on edessään useita valintoja, ensinnä suhtautumistavan muutos naapurissa asuvaa, maailmaa, harrastuksia ja naisia nähnyttä poikamiestä kohtaan. Toinen valinta on se, ottaako Gabby riskin viettää yhdessä aikaa tämän kanssa, vaikka seurustelee jo ennestään, ja lopulta se, luopuuko hän poikaystävästään valitakseen Travisin. Travisin valinta taas koskee sitä, pitääkö hän Gabbylle antamansa lupauksen vai toimiiko oman sydämensä mukaan.

Kirja on kaksiosainen, joista ensimmäisessä osassa rakennetaan Travisin ja Gabbyn suhdetta melkoisen perinteisellä tavalla, ja jälkimmäisessä käsitellään heidän jo vakiintuneen suhteensa kriisiä, josta en paljasta sen enempää. Jälkimmäinen osa on kirjan pihvi, mikä kannattaa muistaa, jos alkuosan perinteisyys ja yllätyksettömyys alkaa kirjan puolessa välissä haukotuttaa. Kirjailijan kiitokseksi voi todeta, että loppuratkaisu säilyi ainakin minulle arvoituksena loppuun asti. 

Kirjan opetus on se, että me havaitsemme olleemme aika lailla onnellisia vasta, kun menetämme onnen. Kiitollisuus olisi tärkeää. Mitäpä sitä muuta tarvitseekaan kuin sellaista tavallista, perinteistä ja yllätyksetöntä arkea rakkaidensa kanssa. Paitsi pieniä juhlahetkiä hyvien kirjojen parissa. 

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes aloitti kirjallisessa harrastuksessani ikään kuin uuden sivun. Olen kiertänyt varmaan parikymmentä vuotta kirjastojen  romantiikkahyllyt kaukaa, jos ei oteta huomioon Kaari Utrion vuosittain yhdellä kirjalla lisääntyvää tuotantoa.

En muista, miksi aikanaan lakkasin kiinnostumasta romanttisista kirjoista. Joko ne olivat liian stereotyyppisiä, omat pesänrakennuspuuhani olivat takanapäin ja minä olin vankasti parisuhteessa ja äidin roolissa, tai sitten ihmissuhdekuvaukset eivät muuten vain enää koukuttaneet tarpeeksi. 

Täytyy myöntää, että kun on itse viisikymppinen, oman tyttären ikäisten, pari-kolmekymppisten nykynaisten elämää kuvaavien kirjojen lukeminen nolottaa, vaikka ne antavat hyvän vertailupohjan omaan nuoruuteen ja sen kiemuroihin. Kun tästä nolostuksesta pääsee yli, Jojo Moyeskin osoittautuu tunteisiin vetoavaksi kirjailijaksi.

Kerro minulle jotain hyvää -kirja kertoo muuttumistarinan. Kirjan päähenkilö, tarjoilijan työstä työttömäksi jäänyt nuori Lou pestataan hoitamaan neliraajahalvautunutta, pyörätuoliin sidottua Williä, jonka aiempi elämä on perustunut hyvään asemaan, menestykseen, kauniisiin tyttöystäviin ja extreme -harrastuksiin. Onnettomuus on kuitenkin muuttanut kaiken. Alun takkuilun jälkeen Lou ja kyyninen Will, joiden kohtaaminen ja tutustuminen olisi ennen Willin sairastumista ollut varsin epätodennäköistä,  lähentyvät. 

Lou aloittaa sinnikkään kampanjan saada Willin elämänhalu takaisin. Will puolestaan antaa jotain ajattelemisen aihetta Loulle, joka tuntuu jumiutuneen omiin kuvioihin omistautuneeseen poikaystäväänsä ja elämäänsä, josta puuttuu kunnianhimoa ja tavoitteita. Muina henkilöhahmoina toimivat Willin miespuolinen avustaja, kummankin vanhemmat, joista varsinkin Willin äiti haluaa ohjata ja vaikuttaa Willin valintoihin. 

Kirjan aikana kumpikin päähenkilö muuttuu, eritoten Lou. Loun rakkaus Williä kohtaan on liikuttavaa. Ympäristön suvaitsemattomuus ja asenteet suututtavat. Kirja saa lukijan miettimään, millainen elämä on arvokasta ja mikä on ihmisen oikeus puuttua sen kestoon.

Kyyneleiltä ei voi välttyä, mikä on yksi hyvän kirjan mittareista. 

Jojo siis vaikutti siihen, että laajensin minulle kotoisemman historiallisen kirjallisuuden lokeroa nykynaisen romantiikan suuntaan. Se täytyy vielä sanoa, että arvelen minun ikäisilleni naisille kohdennettujen romanttisten tarinoiden olevan eri tavalla kirjoitettuja. Vaikka näissä tarinoissa sankarittaret olisivat iältään nuoria, on heillä niissä Jane Austenin tyyliin ikään kuin vanhemman naisen kypsemmät ajatukset ja mielenlaatu, ja kaikki pirskahtelu, elämäni sinkkuna -mokailu ja yhden yön erhepolut loistavat poissaolollaan. Tässä ikänaisen romantiikkagenressä on vaarana se, että kirjat jäävät liian kilteiksi, suhteet vähäjännitteisiksi eikä siloteltuihin mieshahmoihin rakastu, kuten parhaimmissa romanttisissa kirjoissa tapahtuu.

Jojo Moyes siis menettelee, ja aion lukea häntä vastedeskin. Turha varmaan sanoakaan, mutta pidän silti Jane Austenista enemmän. 

Kristin Hannah: The Nightingale

Kristin Hannahin The Nightingale, suomeksi satakieli, oli ensimmäinen kirja Hannahin tuotannossa, johon tutustuin. Kuuntelin sen netistä tilaamanani englanninkielisenä äänikirjana. Kirja on viime vuoden suosituimpia kirjoja englanninkielisessä maailmassa, enkä ihmettelisi, jos se käännettäisiin suomeksi.

Kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta, jonka natsit miehittävät. Toisesta maailmansodasta on tehty paljon tarinoita ja elokuvia, tämä oli uusi ja tervetullut lisä, sillä ennen kaikkea The Nightingale kertoo naisista, jotka jatkavat elämäänsä ja sotivat oman sotansa miesten ollessa rintamalla. Naisten sankaruus on selviämisessä, pienissä suurissa teoissa, jotka pitävät heidät ja heidän rakkaansa hengissä.

Kirjan pääosassa on kaksi sisarusta, naimisissa oleva Vianne ja hänen kapinallisempi pikkusiskonsa Isabelle, joiden suhdetta koettelee nuorena koettu isän hylkääminen sekä sisarusten elämänarvojen ja luonteiden erilaisuus. Lisäksi tarinassa on kertoja, vanha nainen, jonka henkilöllisyys paljastuu kiehtovalla tavalla vasta kirjan lopussa.

Vianne menettää miehensä Antoinen rintamalle ja natsien vangiksi, Isabelle kadottaa rakastettunsa Gaetanin sodan melskeisiin löytääkseen hänet taas vastarintaliikkeen riveistä.  Vianne, turvallisuutta ja perhearvoja arvostava nainen, päätyy pelastamaan oman ja lastensa hengen uhalla juutalaislapsia, mitään pelkäämätön nuori Isabelle johtaa liittouman lentäjiä turvaan Ranskasta Espanjaan rankoissa olosuhteissa. Natsien julmuus sekä miehittämässään maassa että keskitysleirillä on läsnä mutta myös ripaus inhimillisyyttä, mikä tekee kirjasta uskottavan. Vianne joutuu majoittamaan kotonaan saksalaisia upseereita. Sodan aikana yhteys natseihin tietää sekä etuoikeuksia, ympäristön epäluuloja että kärsimystä. Naisen osa on sopeutua.

Sodan loppuessa on anteeksipyytämisen ja anteeksiannon paikka, itse kullekin. 

Kristin Hannah on saanut koottua kirjaansa hyvin realistisen mutta tunteita herättävän kuvauksen siitä, mikä on naisen osa miesten sodassa. 

Athur Golden: Geishan muistelmat

Valitsin Arthur Goldenin kirjan Geishan muistelmat luettavaksi siksi, koska se keikkui GoodReads.com -sivuston suosittujen kirjojen listojen kärkisijoilla.




Kirja sijoittuu viime vuosisadan alkupuolelle. Kirjan tarina kertoo köyhien vanhempien tyttärestä Sayuristä, jolla ei ole valinnanvaraa tai mahdollisuutta päättää omasta elämästään. Äidin tehdessä kuolemaa isä myy Sayurin ja hänen sisarensa eräänlaiselle välittäjälle, koska ei halua enää elättää lapsiaan. Sayuri päätyy Kioton geishaksi, joka hänen kohdallaan on elinikäinen, joskin varsin arvostettu rooli. Sayuria ulkoisesti vaatimattomamman näköiselle ja vähemmän nokkelalle siskolle käy vielä huonommin, kun hän päätyy ilotaloon.


Geishojen elämä kirjassa on miesten miellyttämistä. Hyvässä asemassa olevien miesten ihanteena on silmää, aisteja ja mieltä viihdyttävä, kauniisti kimonoin verhoiltu, meikattu ja kammattu, sukkela nainen. Naiset ovat ikään kuin tietyn roolin opetelleita nukkeja, jotka piilottavat oman itsensä maskien, opeteltujen ilmeiden ja eleiden taakse. Hyvin itämaista siis! Geisha harjoittelee ja suorastaan kouluttautuu taitoihin, joilla mies saadaan ihailemaan heitä. Kirjan geishojen tehtävänä on kulkea kutsuvieraana juhlasta toiseen, hymyillä, tanssia, kaataa teetä ja keskustella, mistä he tienaavat elantonsa. Geisha ei yleensä mene naimisiin mutta saattaa olla, että hänellä on elämänsä aikana useita elättäjiä, ns. dannoja. Kirjassa Sauyri saa pitää osan viihdyttäjänä tienaamistaan rahoista, osa menee ns. Äidille eli geishatalon omistajalle. Geishaksi pääsy tuntuu olevan vuosikymmenien takaisen japanilaisen kulttuurin ainut tapa naiselle saavuttaa itsenäisyys.


Sayurin geishataipaleen alku on raskas, ja hän joutuu taistelemaan alusta asti Äidin talossa asuvan vanhemman geishan Hatsumomon kateudesta kumpuavaa ilkeyttä vastaan. Sayuri voittaa ilkeyden saatuaan tukea ja opastusta toiselta geishalta. Sayuri nousee viimein koulutuksen kautta raskasta työtä tekevästä apulaistytöstä arvostetuksi geishaksi. Sayurilla on kuitenkin salainen haave, joka kantaa yli koko kirjan: rakkaus miestä kohtaan, jota kirjassa kutsutaan Puheenjohtajaksi. Suurin onni Sayrille olisi, jos hän saisi Puheenjohtajan omaksi dannakseen. Kirjan lopussa tämä toteutuu mutta länsimaisena naisena oli vaikea mieltää Sayurin elämän huipennukseksi naimisissa olevan, reilusti vanhemman miehen kiintymystä (ja rahakukkaroa).


Kirjana Geishan muistelmat on paikoin hauska. Naisten iänikuinen keskinäinen taistelu tuskastuttaa, ja tässä nimenomaan geishojen välinen taistelu. Vaimojen ja geishojen välillä ei ole minkäänlaista säröä, tai ainakaan sitä ei kuvata, mikä tuntuu vähän epärealistiselta. Kirja ei kuitenkaan herättänyt minussa kummempia ihastumisen tunteita. Muutaman kerran kirjaa lukiessani pohdin, mikä vaikutus mieskirjoittajalla oli kirjan päähenkilön arvomaailmaan. Olisiko nainen kirjoittanut näin? Ihmettelin päähenkilöä, joka ei esimerkiksi sure lasten puutetta elämässään.


Vaikka oma kirjastoni oli luokitellut kirjan erotiikaksi, sitä ei kirjassa ollut. Saattaa olla, että luokitus johtuu siitä, että geishan rooli  mielletään länsimaissa eroottiseksi viihdyttäjäksi, millaiseksi sitä en kuvailisi kirjan luettuani. Sayurin neitsyys kaupattiin, mutta itse tapahtuma oli päähenkilön kannalta varsin epäeroottisena tapahtumana kuvattu.
Kirja kannatti valita, koska se tarjosi minulle sekä uutta tietoa geishojen elämästä että vahvisti, no, ennestään minulla olevia ennakkokäsityksiä miehen ja naisen roolista ja niiden eroista itäisen ja läntisen kulttuurin välillä.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Mortonin Kaukaiset hetket on brittikirjailijan kolmas suomeksi käännetty teos. Muita tiedossani olevia käännöksiä ovat Paluu Rivertoniin ja Hylätty puutarha. Näihin en ole vielä tarttunut. Kirjailija on kirjoittanut muitakin, toistaiseksi vielä kääntämättömiä teoksia.


Valitsin Mortonin siksi, koska kirjailija on minulle uusi ja haluan etsiä uusia suosikkikirjailijoita. Minulle pääasia on kirjoista lumoutuminen, ei niinkään kirjailijan ansiot tai kriitikoiden suosio. En myöskään ole kiinnostunut urkkimaan kirjailijoiden sisäisen maailman liikahduksia tai traumoja, joiden tuhkasta syntyy taidetta. Olen kiinnostunut puhtaan itsekkäästi lähinnä omasta lukukokemuksestani tai siitä, millaiselta oma maailmani näyttää kirjan lukemisen jälkeen.


Mistä sitten lumoudun? Sitä en aina tiedä itsekään. Useimmiten siihen ei riitä pelkkä jännittävä juoni (en ole esim. Harry Potter ei kuulu suosikkeihini), taitava kielellinen ilmaisu (kuten Anja Snellmanin tuotanto) tai puhdas ihmissuhteiden kuvaus (johon vanhat kunnon kioskiromaanit kuuluvat).


Useimmiten pidän kirjoista, jotka sisältävät noita elementtejä yhdessä lisättynä oivaltaviin ja yllätyksellisiin dialogeihin, joissa tarina ja ihmissuhteet kehittyvät. Jos kirjailija onnistuu lisäämään asetelmaan vielä elämää suuremmat päähenkilöt, joihin voin sanoa rakastuvani, olen myyty. Sitä kyllä sattuu ihan liian harvoin.


Mortonin Kaukaiset hetket oli oikeastaan hipaus kaikkea noita edellisiä, ja silti se ei ollut kirja parhaimmasta päästä mutta ei ihan huonoimmastakaan.


No, sitten asiaan.


Kirjan alussa kohtaamme Edien, kustannustoimittajan, joka päätyy uteliaisuuttaan tutkimaan vanhaa linnaa, johon hänen äitinsä Meredith evakuoitiin toisen maailmansodan puhjettua. Mutta Edie on oikeastaan vain tarinan sivuhenkilö, jolle kirjailija antaa selvitettäväksi salaisuuden. Pääosaan kirjassa nousevat linnassa asustavat kolme omalaatuista, naimatonta ikäneitosisarusta Percy, Saffy ja Juniper, joiden sammuvan suvun rasitteena on piilotettuja salaisuuksia, onnettomasti päättyneitä rakkausjuttuja, sairautta, tulipaloja, katoamisia, menehtymisiä ja tukahdutettuja tarinoita, jotka vuosikymmenien kuluessa sekoittuvat kohtalokkaalla tavalla todellisuuteen.


Kirjan kansi lupaa romanttista trilleriä. Sitä Kaukaiset hetket ei ole, romantiikkaa on vain nimeksi ja trillerikin on vahvasti liioiteltu ilmaus. Sanoisin, että kirja on pikemminkin arvoituksia täynnä oleva yhden perheen sukukronikka.


Kaukaisten hetkien alkupuoli on yhtä pitkää johdantoa mutta loppupuolella Kate pääsee asiaan, ja kirjan salaisuuksien solmut aukeavat yksi kerrallaan. Kun ottaa huomioon kirjan pituuden, yli 700 sivua, asiaan olisi voinut päästä aiemminkin, mutta jokin Mortonin tyylissä ja matkan varrella tarjoilluissa vihjeissä kuitenkin vetää siinä määrin, että luin Kaukaiset hetket aika sutjakasti loppuun sen sijaan että olisin jättänyt leikin kesken.


Jos en olisi kurkkinut kirjailijasta kirjoitettuja muita kommentteja, tämä olisi todennäköisesti ollut ensimmäinen ja viimeinen Mortonin kirja minun kohdallani, koska moni mielenkiintoinen kirjavuori odottaa edelleen valloitustani. Kiitos goodreads.comin, aion jatkaa Mortoniin tutustumista Hylätyllä puutarhalla.


Kate Mortonin Kaukausista hetkistä on aiemmin kirjoittanut mm. Lumiomena.